Eikä minulla ole juurikaan havaintoa siitä minkälainen esitys tulee olemaan. Ensi-illassa ei vielä nähdä minun muotokuvaani, sen vuoro on sunnuntaina klo 15. Anna-Kaisa tanssii yhden muotokuvan illassaan ja Zodiakissa ne nähdään kaikki kaksi kertaa.

Jyväskylässä Lutakossa on marraskuussa vielä mahdollisuus nähdä Marian ja Petrin. Saas nähdä tuleeko esityksiä muuallekin.

Me suuntaamme huomenna volkkarin nokan Helsinkiin ja aiomme nähdä ainakin kolme ensimmäistä muotokuvaa tällä reissulla. Perjantaina 12.päivä on esityksen jälkeen yleisökeskustelu ja sinne olemme myös kaikki muotokuvatut lupautuneet.

Tuukan valokuvanäyttely avattaan myös huomenna Zodiakin lämpiössä, kuvia olen päässyt jo vähän vilkaisemaan. Kokonaisuus ripustettuna on varmasti juhlan paikka!

Vajaa viikko enää aikaa ensi-iltaan ja sitten se tapahtui!

Perjantaina tuli hätääntynyt tekstiviesti Anna-Kaisalta viimeisten harjoitusten ääreltä. Esitystä varten tekemäni lasilaatikko oli särkynyt viime tiimellyksissä!

Tuukka oli ollut pystyttämässä näyttelyään ja pistänyt sen vahingossa sirpaleiksi. Olin tehnyt laatikon ihan varuilta paksusta lasista ja kuljetuksia varten pehmustetun säilytyslaatikonkin, sillä arvelin sen kyllä joutuvan monenmoiseen liikehdintään mukaan. Kestihän tuo näköjään kaikki kuljetukset ihan hyvin ja harjoituksetkin ihan tänne asti, mutta nyt oli Tuukka keksinyt jonkun työkoneen Zodiakissa ja hurauttanut vahingossa sillä laatikon päälle.

Tulipas turkasen kiire kokoamaan uutta laatikkoa!
Ei ollut lasiakaan enää jäljellä, onneksi sitä löytyi sentään lauantaiaamuna täältä Joutsasta ettei tarvinut lähteä kaupunkiin asti.Onneksi ehdin  viikonlopun aikana paneutumaan asiaan, sillä ensi viikolle on joka ikiselle päivälle menoja ja ohjelmaa. Torstainahan on jo Zodiakissa ensi-iltakin, joten Helsinkiin lähdemme jo silloin ja olemme sunnuntai-iltaan asti. Sunnuntainahan Anna-Kaisa vasta tarvitsee sitä laatikkoa tanssiessaan minun muotokuvaani.

Nyt näyttää jo hyvältä, eiköhän Anna-Kaisalla ole tuo uusi laatikko lavalla sunnuntaina.

Näinhän se on särkyväistä, kun en suostu muovista tekemään.  Vaikka sitä ei yleisö varmaan edes huomaisi, jos olisin käyttänyt pleksiä lasin sijasta. Mutta riittää kun itse tiedän.

Nyt jos olisin taikauskoinen, väittäisin että sirpaleet tuovat onnea. Mutta kun en ole, niin luotan että esityksestä tulee hyvä, koska se on aito.

Muotokuvaprojektin yhteistapaaminen oli viime viikolla.
Anna-Kaisan pikkuruisessa keittiössä olikin koolla tällä kertaa koko kaarti valokuvaaja Tuukkaa myöten. Keskustelu pyöri tietysti projektin ympärillä, tässä hetkessä ja tulevaisuudessa.

Tuukalla oli mukanaan kuvat, jotka olivat menossa pohjustettavaksi näyttelyä varten. Hienolta näyttivät. Osa kuvista tulee olemaan ihan reilun kokoisiakin. Tanssiteoksethan tässä ovat pääosassa, mutta valokuvanäyttely täydentää kyllä tanssia tässä vallan nasevasti.

Oli ihan kiva tavata taas koko porukka ja vaihtaa kuulumisia ja kuunnella toisten tuntoja ja ajatuksia.Onhan tämä projekti taas tuonut uusia tuttavuuksiakin. Seuraavan kerran porukka tapaakin sitten vasta ensi-illan aikaan 4.10. Helsingissä.

Tanssien esitysjärjestys on jo lyöty lukkoon; ensi-illassa Anna Kaisa tanssii Petri P:n muotokuvan ja seuraavina iltoina ovat vuorossa Maria K, Raimo A. ja Merja L. Kukin esitys omana iltanaan ja kahteen kertaan tässä järjestyksessä.

Äänimaailmoista kuulimme myös noin pääpiirteittäin.
Paljon tuntui tanssijallamme olevan vielä työtä ennen ensiesitystä. Loppuajan hän kuulemma onkin Helsingissä hommaa hiomassa. Kolmen viikon päästä pitää olla valmista ja sitten pääsemme näkemään muotokuvamme. Onhan se jännittävää, kun valmiin teoksen näkee vasta samalla kun muukin yleisö. Raamithan tässä vasta on tiedossa etukäteen.

Ensi-ilta Zodiakissa 4.10.2007 klo 19  /Petri P

Muut esitykset
6.10.2007 klo 19 / Maria K
7.10.2007 klo 15 / Raimo A
12.10.2007 klo 19 / Merja L
13.10.2007 klo 19 / Petri P
14.10.2007 klo 15 / Maria K
17.10.2007 klo 19 / Raimo A
19.10.2007 klo 15 / Merja L

Muotokuvia esitetään yhteisillassa  Maija Hirvasen Being Greta -teoksen kanssa

Yleisökeskustelu esityksen jälkeen 12.10.

Tanssistahan tässä Muotokuvia-projektissa on kyse, vaikka omalla kohdallani se tuntuukin kovin vieraalta sanalta.Ei tämä ole vaikuttanut myöskään rytmitajuttomuuteeni eikä tanssitaitoon sanan varsinaisessa merkityksessä. Sitä ei onneksi tässä projektissa minulta vaaditakaan, sen puolen hoitaa onneksi ammattilainen; Anna-Kaisa. Minä olen ollut pelkkänä mallina, liikumisine ja liikkumattomuuksineni. Kysymys on liikkeellisestä muotokuvasta, eikä rytmillinen liike kuulu minun liikkumiseeni, ei ehkä siis myös muotokuvaani. Saapas nähdä kuinka Anna-Kaisa liikkumistani tai olemistani kuvaa. Minun juttuni tässä projektissa on ollut enempi rytmitöntä liikettä tai liikkumattomuutta ja erityisesti erilaisten tuntemuksien ja tunnetilojen kuuntelemista .

Ylihuomenna on sitten projektilaisten yhteistapaaminen pitkästä aikaa. Ensi-iltaanhan on aikaa enää kuukausi, joten onkin mielenkiintoista nähdä missä nyt mennään, Anna-Kaisa tansseissaan ja Tuukka kuviensa kanssa.

Teoksiahan on neljä, joten teettänevät työtä tekijöilleen, me mallithan tässä vaiheessa jo pääsemme helpolla.

Maanantaina tapasin sitten pitkästä aikaa Anna-Kaisan Ilokivessä. Kesä ja näyttely on ollut välissä, Anna-Kaisakin on sairastanut tässä välillä. Voimia harjoitteluun ei kuulemma ole siksi piisannut, eikä hän ihan toipunut ollut vieläkään.

Tarkoitus oli että näkisin oman muotokuvani tämän hetkisen vaiheen. Anna-Kaisa kertoi käsiteltäväkseen suunnitelemansa teemat ja näytti hiukan ajatuksiaan kertoen samalla suusanallisesti. Hän kyseli myös mielipidettäni ja että heräsikö minulle ajatuksia joita haluaisin lisätä, muuttaa tai peräti poistaa kokonaan. Mielestäni minä olen kuitenkin vain malli, josta Anna-Kaisa tekee muotokuvan oman näkemyksensä mukaan, enkä siksi halua puuttua sisältöön. Hyvä silti oli nähdä suunnitelmia ennakkoon.

Lasinen omakuvateoksenikin oli jo löytänyt tiensä harjoituksiin ja osaksi muotokuvaa.

Homma etenee. Huomasin nimittäin tänään, että uuden tanssin keskus Zodiakin kotisivuille olivat jo ilmaantuneet Muotokuvien esitysajat.

Omalta kohdaltanihan tämä projekti käynnistyi tammikuun puolen välin kieppein, kun Anna-Kaisa kyseli hommaan mukaan. Kuulemma miehillä, eritoten meillä varttuneemmilla, on kynnys korkealla tämmöiseen vieraaseen ja kaiketi aika naiselliseksi koettuun tanssiprojektiin. Saattoi Anna-Kaisakin siis yllättyä kun vartin päästä sähköpostinsa lähtemisestä soitin suostumukseni. Toki se vartin miettimisaikani oli kyllä aika myllerryksessä päässäni, mutta kyllä ajatus heti outoudessaan kiinnosti tällaista sävelkorvatonta ja rytmitajutontakin. Uudet aluevaltaukset sekä taiteen että liikunnan alueella kiinnostavat minua ja kyllähän tämä kiinnostavaa on ollutkin, enemmän kuin osasin odottaakaan.

Keväisten "harjoitusten" jälkeen onkin nyt kesällä ollut tällä saralla hiljaisempaa, ainakin meillä malleilla. Maanantaina pääsen näkemään, missä vaiheessa tanssija on oman kuvani kanssa. Ja kuten Zodiakin sivuilla kerrotaan on ensi-ilta 4.10. Kaapelitehtaalla. Esityksiä siellä on kahdeksan, jokainen muotokuva esitetään kaksi kertaa, aina yksi muotokuva per ilta. Sitä en vielä tiedä, milloin on oman kuvani vuoro, mutta taatusti haluankin nähdä ne kaikki. Syksyllä Muotokuvat esitetään myös Jyväskylässä Lutakossa.

Niin ja niitä lippuja voi siis jo tilata sieltä Zodiakista!

Anna-Kaisa lähetti viime kuussa tekstiviestiä ja kertoi toivovansa kultakin muotokuvamalliltaan esitykseensä jonkin esineen. Minun kohdallani hän arveli esineen voivan olla vaikka jotain lasista.

Uumoilin lasisen tulleen hänen mieleensä tuosta omakuvateoksestani. Ja niinhän se sitten olikin, mutta Anna-Kaisa oli vain hieman arvellut sen menevän minun mielestäni ehkä liiankin henkilökohtaiselle alueelle. Ainahan muotokuvat, niin itse tehdyt kuin toistenkin näkemykset, taitavat olla henkilökohtaisia. Ovat ne sitten tehty maalaamalla, veistämällä tai vaikka liikkeellisin keinoin. Mutta kun on malliksi lupauduttu, on kai turha piilotella henkilöyttään, joten itkut pois! Eli jos muotokuvani tarvitsee lasilaatikon, niin sehän on tehtävä!

Tähän tarkoitukseen tein laatikon käyttämällä millin verran paksumpaa lasia, kuin näyttelyteoksessani, jotta kestäisi paremmin, saattaisi olla ikävää jos se särkyisi kesken tanssin. Vai olisiko se vain osoitus herkkyydestäni tai särkyvyydestäni? No ei vain, haluanhan olla ehjä.

Rakentelin sille myös tyyliin sopivan pehmustetun kuljetuslaatikon, jotta Anna-Kaisan olisi helpompi kuljetella sitä.

Parin viikon päästä Anna-Kaisa lupasi jo vilauttaa missä vaiheessa teos on silloin. Tapaamme silloin muotokuvan merkeissä Ilokiven salissa parituntisen verran.

Keväällä jo kerroinkin tuloillaan olevasta lasiteoksestani. Sain sen touko-kesäkuun vaihteessa sitten ähkäistyä ilmoille.Teoksen tekemisen ja siitä kirjoittamisen väliin olen halunnut saada hiukan etäisyyttä, siksi kerron siitä vasta nyt.

Uumoilin ennakkoon toteuttamisen olevan henkisesti raskas, sen verran syvältä se tuli.Tekemiseen meni yllättävän paljon aikaa ehkä osittain sen takia että lasi on minulle melko vieras materiaali. Herkän lasin kanssa puuhatessa useamman päivän ajan ajatukset ehtivätkin käsitellä monenlaisia asioita ja varsinkin kaivaessani valmiita lasilaatikoita  ruokalusikalla maan sisään.

Teoksella ei ollut vielä suunnitelmavaiheessa nimeä, mutta se kyllä selkisi heti kun oli saanut ensimmäisen lasilaatikon valmiiksi. Laatikoita teokseen tuli kaikkiaan kahdeksan kappaletta. Tekeminen olikin yllättäin aika seesteistä hommaa, ihan jopa nautin siitä. Syntyipä siihen vielä lisä-osakin.

Nimen myötä selkiytyi myös se miten teos viimeistellään maastoon. Tein sille valkoisesta rimasta kehykset ympärille ja kehysten sisään hiekkakerroksen. Olin tyytyväinen aikaansaannokseeni, mutta vielä se pääsi iloisesti yllättämään! Seuraavan päivän auringonpaisteessa huomasin luonnon jatkavan teostani hienolla liikkuvalla elementillä. Hiekkaan muodostuu lasilaatikoista upeat teräväpiirteiset varjot, joiden suunta ja koko muuttuu aina päivän mittaan auringon mukaan!

Nyt se onkin omasta mielestäni täydellinen! Teos on vaivanut minua jo vuosia, olen tyytäväinen että muotokuvaprojekti pisti siihen vauhtia ja vihdoin viimein sain sen tehtyä pois painamasta.

Syynä viimeaikaiseen blogin hiljaiseloon on touko-kesäkuun näyttelynpystytys -kiireet. Haihatus 2007 näyttely on nyt saatu avattua ja blogikin saattaa siis taas aktivoitua.

Näyttelyn avajaisissa esitti tanssijaryhmä Hilja Marttila, Miiamaija Mäntylä ja Hanna Joutsijärvi kesantopellollamme taidetanssia. Teoksen nimi Kohtaaminen pellolla, taisi olla ihan totta, nämä entiset opiskelutoverit nimittäin asuvat nykyään kovin kaukana toisistaan; Kilpisjärvellä, Jyväskylässä ja Outokummussa. Avajaisesitystämme varten tytöt tulivat paria päivää aiemmin tutustumaan paikkaan ja harjoittelemaan pellolle. Ja kohtasivat siis pellolla ihan konkreettisesti pitkästä aikaa. Asuivatkin siellä sen parikolme yötä, nukkuivat taiteen valvonta-tornissamme siinä pellon laidalla.

Olipas ilo päästä seuraamaan läheltä valmistautumista. Esitys syntyi pellosta ja pellolla. Hienon luovaa hommaa, suunniteltua liikkumista vahvasti improvisoiden. Nimenomaan kaunista liikkumista, yhtään tanssiaskelta ei kuulemma tällaisessa taidetanssiesityksessä tarvitse ottaa, eikä siinä tarvita musiikkiakaan, ääniksi riittivät tässä esityksessä tornin installaatiosta hiljaa kuuluva huilunsoitto ja välillä tanssijoiden iloisen heleä nauru. Kaunistahan se oli, nuorten neitojen kirmaaminen keväisellä niityllä. Tytöt nauttivat tekemisestään, sen kyllä näki.

Yleisöä oli runsaslukuisesti pellon pientareella katselemassa. Eivätkä ole ainakaan joutsalaiset kovin usein taineet tätä taidelajia päästä paikkakunnallaan näkemään. Paikallislehtikin räväytti tanssijat seuraavaan lööppiinsä ja kirjoitti ihan myötäsukaisesti tällaisenkin taiteenlajin tuomisesta periferioiden pelloille.

 Kukaan ei ole jälkeenkäänpäinkään tullut ihmettelemään, että mitäs kummia. Tiedä vaikka olisivat saaneet pientä kipinää!   -Vaikka ne naapurin ukot!

Pienen punaisen sydämen ”oivaltamisen” jälkeen pyörivät mietteeni asian ympärillä aika vahvasti. Veti vähän hiljaiseksi. Tunteet taisivat tehdä tepposia maalaismiehelle. Ihmettelin mistä tunteet tulivat, muistelin myös omaa taidettani, väkisin tuli mieleen Hellahuone, jota tehdessäni mietin yksinäisiä ihmisiä lähinnä kai vanhuksia. Mutta nyt huomasin ettei ehkä alkujaankaan ole ollut kysymys muista vaan itsestäni ja rupesikin hirvittämään, että mitä minusta on murtautumassa ulos.

Tunnemyrsky lähti liikkeelle heti toisella harjoituskerralla Lutakossa ja on siitä jatkunut tavalla tai toisella joka harjoituksessa ja niiden jälkeenkin. Välillä myrsky on muuttanut muotoaan, mutta tyyntymistä ei ole tullut.

Tämä sydämen oivaltaminen tuntuisi olevan jonkinmoinen käännekohta ja yhdistävä tekijä. Olen ihmetellyt tuota käteni, joskus kummankin, nousemista sydämen päälle jokaisessa liikeharjoituksessa. Olemme tästä aiheesta keskustelleetkin Anna-Kaisan kanssa harjoituksissa..

Kuvataiteen puolella mielessäni on pyörinyt jo usean vuoden ajan sellaisen läpinäkyvän laatikkoteoksen tekeminen ulos maastoon. Sen kohdalla olen syvimmän ajatuksen kyllä koko ajan tiedostanut; lasilaatikot kuvaavat itseäni. Siksi en halua tehdä sitä muovista, se olisi valetta, muovitötteröistä tehty teos, jota ei kukaan ymmärtäisi. Ehkä sitä ei lasisenakaan kukaan muu ymmärrä kuin minä itse, mutta ihan itseäni varten minä sitä teenkin. Minun täytyy se tehdä. Enkä edes halua selittää tätä teosta ja sen syvällistä ajatusta. Teos on minulle aika raskas vomainponnistus henkisesti, ehkä samanlainen kuin muutaman vuoden takainen Velkavanki -teokseni. Mutta tänä keväänä on sen aika, nyt se on kypsynyt.

Kun Lutakon harjoituksissa piirsimme liikkeen tuntemuksia, niin minulle syntyi kuin itsestään yhdellä viivalla ylös-alas-ylös-alas -nyppylät ja niihin pystylaatikot, ihan niinkuin olen teokseenikin suunnitellut. Seuraavissa harjoituksissa niihin sitten jostain ilmestyivät ne sydämet.

Näin se tuntuu olevan kokonaisvaltaista tämä taiteen tekeminen, niin kuin ihminenkin.

Teimme tätä liikkeellistä muotokuvaa tulen avulla, joten oikeesti siksi tarvittiin tämä pimeys ja mustuus. Ei tarkoitus ollutkaan ottaa mallista kuvia, vaan liikkeestä. Piirtelin palavalla tulitikulla erilaisia kuvia ja tilanne kuvattiin pitkällä valotusajalla. Kaikenkaikkiaan poltin noin 300 tulitikkua sen reilun kolmetuntisen kuvausjakson aikana. Olipa taas opettavaista ja itsestänikin löytyi taas uusia näkökulmia.

Digiajan tekniikka on siitä mukavaa, että tuloksen näkee heti ja kuvia voi uusia niin usein kun on tarvetta. Tuukka sai hyvin liikkeen näkymään ja vaikka olinkin jo nähnyt muutamia koekuvia ennakkoon, niin yllätyin silti. Omissa liikekuvissa hätkäytti sekin, että niissä tuntui olevan jotain enemmän kuin pelkkä valokuva. Työskentelyni tuntui jatkuvan edelleen tunnepohjalta sydän roihuten ja se näkyi kuvissa kirjaimellisesti. Ajatusmaailma löytyi kyllä kuvista. Ihmettelin myös, että minäkö olen tuo liikkuva olento, joka tekee tuommoisia. Tuukalla olivat selkeät visiot siitä mitä halusi vangita kuvaksi, minulle kokonaisuus selvisi vasta siinä vaiheessa kun koko sarja oli kuvattu.

Fiilikset olivat hienot koko session ajan, vaikka kerran poltinkin näppini ja pari kertaa sytytin melkein partani viedessäni tulen liian lähelle naamaa. Viimeisessä kuvakokonaisuudessa meinasin ensin mennä siitä missä aita on matalin ja tehdä vaan vanhaa tuttua ja turvallista. Pienen tauon ja keskustelun jälkeen muutin kuitenkin mieleni kun tuntui että en kuitenkaan ihan sisimmässäni haluakaan piirtää sillä tavoin. Muutinkin tekemisen ihan toisen näköiseksi ja olin päätökseeni tyytyväinen; tulos oli sitä mitä halusinkin,  tapahtumassa oli mukana vahva tunnelataus. Itse löysin sen kuvastakin, ulkopuoliselle katsojalle se ei välttämättä avaudu ihan samoin.

Kuvista tuli hienoja ja niitä kelpaa kyllä esitellä missä tahansa. Olen itse tyytyväinen kuvauksiin ja itseeni. Tämä on edelleen kaikki sitä, miksi kannatti lähteä tähän projektiin mukaan ja käyttää siihen aikaansa. Mitä pidemmälle homma etenee, sen tyytyväisempi tunnun siihen olevan. Taitaa olla jopa kasvattavaa!

Kansainvälisen tanssin päivän julistus 29.4.2007

Sasha Waltz

Tanssimme syntymäpäivillä, häissä, kaduilla, olohuoneissa, näyttämöllä ja näyttämön takana. Tanssimme ilmaistaksemme iloa tai surua, osallistuaksemme rituaaliin ja äärikokemuksiin. Tanssi on yleismaailmallinen kieli: tasa-arvoisen yhteiskunnan, rauhan, suvaitsevaisuuden ja myötätunnon lähettiläs. Tanssi opettaa meille herkkyyttä, tietoisuutta ja läsnäoloa hetkessä.

Tanssi ilmaisee, että olemme olemassa. Tanssi on muutos. Tanssi on paikka, jossa sielumme asuu, tanssi antaa keholle henkisen ulottuvuuden. Tanssi tekee mahdolliseksi tuntea oma kehomme, nousta sen yläpuolelle, irtautua siitä, olla toinen keho.

Tanssi on osallistumista maailmankaikkeuden värähtelyyn.

Enpä olisi ihan heti uskonut kuinka tämä projekti kohdallani lähtee käyntiin.

Lähdin hommaan ilman mitään suurempia odotuksia, ihan vaan mielenkiinnosta tämmöstä minulle uutta asiaa kohtaan. Lähtö on ollut kumminkin aika raju, on iskenyt heti niin vahvasti tunnepuolelle. Eikä se suinkaan ole ollut alkuperäinen tarkoitukseni. Mutta olen hommaan lähtenyt ja tarkoitukseni on edelleen seurata ja kuunnella kehoani ja mitä sisimmässäni tapahtuu ja katsastaa mitä se sisin sitten oikeastaan onkaan.

Tämmöiset puheet ovat kuulostaneet aina tällaisesta maalaismiehestä niin huhaa-jutuilta, että katsotaanpa nyt sitten mitä ne puheet kaikenmaailman sisimmästä, sielusta, kehon kuunteluista ja muista sielullisista pitääkään sisällään.

Uusia kokemuksiahan tulee kun rohkeasti lähtee mukaan eri juttuihin eikä pistä päätään pensaaseen.

Sunnuntai-iltana kokoontui Lutakossa koko muotokuvaporukka. Mukana myös projektin valokuvaaja Tuukka Rönkkö kertomassa kuvauksiin liittyvistä ajatuksistaan ja ideoistaan. Kirjamessujen jälkeisissä tunnelmissa; väsyneenä ja vatsatautitoipilaana en oikein kunnolla jaksanut keskittyä kuuntelemaan, vaikka aihe olikin varsin mielenkiintoinen.

Kuvauksia olisi tarkoitus tehdä toukokuun aikana eri keinoin ja eri paikoissa kehon kuvia ja liikettä piirtäen. Tuukka ja Anna-Kaisa olivat jo vähän kokeilleet menetelmiä ja kuvat olivat kutkuttavia. Ammattilaiset hallitsevat tekniikkansa ja luovat uusiakin tarvittaessa.

Kuvausraportin jälkeen siirryimme Lutakon salin puolelle liikkeellisiin harjoituksiimme.

Tällä kertaa normaalien tunti-puolitoista kestävien lämmittelyjen ja venyttelyjen sijaan olikin parilämmittelyä. Kehon kuvien piirtämistä pareittain, ensin seisten kämmenet vastakkain, vuorotellen toisen aina käsiä liikuttaen, toisen peesatessa. Sitten liike jatkui vapaasti irrallaan toisen liikettä seuraten. Tämän liikesarjan jälkeen käännyttiin selät vastakkain ja tehtiin samat liikesarjat selällä. Pareja vaihdettiin välillä, niin että jokainen olisi jokaisen parina. Tai siis siihen pyrittiin, meitä oli parillinen kuuden hengen ryhmäkin, mutta eipä taida olla matematiikka ainakaan tämän luovan porukan vahvimpia puolia, kun ei menneet parit tasan mitenkään, vaikka kuinka yritettiin.

Voin vain kuvitella naapurin ukkojen ilmeitä ja päänpyörityksiä vastaavaa parityöskentelyä ehdotettaessa. On se suomalaisen miehen hipiä sen verta kosketusherkkä, varsinkin jos kyseessä on sama sukupuolen hipiäkontakti, ainakin meidän vanhempien miesten kohdalla. Paitsi saunareissuilla, jolloin kyllä voidaan kavereiden selät hangata, sehän sentään sopii suomalaismiehellekin.

Pariharjoitukset jatkuivat yhdessä vapaasti liikkuen, toinen aina tarkkailijana ja toinen liikkujana. Sarjan jälkeen tällä kertaa piirrettiin oman ja toisen liikkeen kokemuksesta. Puolet porukasta liikkui ja puolet istui tarkkailemassa kehänä ympärillä. Yllättävän paljon löytyi yhtymäkohtia oman ja toisen liikkeen kokemuksista käydessämme niitä piirustusten kautta läpi. Omassa liikkeessäni oli edelleen vahvasti mukana edellisen lutakkokerran musta tuska ja siitä vapautumisen tarve. Suorastaan taas säpsähdin nähtyäni Tuukan piirroskuvan liikkeestäni, niin vahvasti näin siinä oman tuskani ja vapautumisen tarpeeni. Eikä tässäkään liikkeessä ollut mitään etukäteen suunniteltua, ihan aivotonta syvältä tulevaa liikettä se oli. Tunnepohjaista.